lauantai 6. heinäkuuta 2013

Ruki veer!


Vuosisatani epilogi, osa I, aerobisia harjoitteita
à la Jaakko Yli-Juonikas
(satunnaisia otteita satunnaisessa järjestyksessä)


Jos voidaan näyttää toteen, että minut on harkitusti karkotettu valtion sisäiseen maanpakoon, on kenties mahdollista myös johtaa tästä asetelmasta jokin yleisempi instituutioiden kuvaustapa.
On käsitettävä, että tämän käsittäminen on maailman käsittämistä ja että sota tätä vihollista vastaan on sotaa maailmaa vastaan.




 
Vaikken muista Suurimman Satusuomalaisen ikinä puhuneen minulle unessa saati valveilla, Satusuomalaisen hahmoa ympäröivä tarinakirjo koteloi minut jo lapsena rauhaan ja varmuuteen.
Eikä suojamuuri ole sittemmin rikkunut. Rienauksesta loukkaantuvat vain ne, joilta rauha ja varmuus puuttuu.
 



”Loiskiehunta tärvelee avoimen vuoropuhelun mahdollisuudet.” ”Loiskiehunnan takia kukaan ei uskalla enää sanoa mitään ääneen.” Tämäntapaisiin turhautuneisiin lausahduksiin törmää nykyisin tämän tästä jokainen, joka liikkuu maamme diplomaattipiireissä.





Sanoudun irti kuoleman kultistanne, punoudun ja sanoudun kiinni iankaikkisen elämän ja energian katoamattomuuden aatteeseen. Tässä aseeni. Tässä virkamerkkini. Tehkää minulle mitä tahdotte.



 
 
Ystävyyden viestimme on kaikeksi onneksi kulkeutunut perille loiskiehunnasta huolimatta!
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti